KAURILA-MUSKON KYLÄSIVUT

Kaurila-Muskon neljä vuosisataa

Elinkeinojen historiaa

1600-luvulla kasvoi peltopinta-ala maakunnassa eniten Tohmajärvellä. Vuoteen 1832 mennessä oli Kaurilankin peltomäärä kohonnut 227,6 hehtaariin. Niinpä tarvittiin jo myllyäkin.

Jaakko Ratinen perusti vuonna 1862 Kaurilan Pienijokeen kahden kiviparin myllyn. Maaherran määräys oli tosin vain yhdelle kiviparille. Koejauhatuksessa mylly jauhoi 19 tynnyriä viljaa vuorokaudessa. Kivet olivat halkaisijaltaan 2 kyynärää (1,2 m) ja vesipyörä 10 kyynärää korkea.

Jo aikaisemmin Ratisella oli mylly Jänisjoen Okkulankoskessa, mutta siellä toiminta ei menestynyt tarpeeksi. Niinpä hän purki myllyn ja muutti sen puolen virstan päähän edellä mainitulle paikalle.

Kolikkoja kolmelta vuosisadalta

Kaupankäyntiä alettiin harjoittaa Sortavalan suuntaan. Kauppatavaroina olivat mm. terva, tali, voi, vilja, suola ja tupakka. Ensimmäinen kaurilainen liikemies lienee ollut Vilppu Kettunen, jonka tiedetään lähteneen jo vuonna 1694 kauppaporvariksi Sortavalaan.

Tohmajärvi oli 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella pellavan tuotantoaluetta. Pellavaa riitti myyntiinkin ja siitä valmistettiin kangasta moniin kodin tarpeisiin. Myös hampusta valmistettiin pitovaatteita.

Kaurilassa tiedetään toimineen kankurin ammatissa ainakin Regina Hämäläisen, joka kuului loisten säätyluokkaan. Hän kutoi kangaspuillaan aivinaa. 1860-luvulla oli jo kolmella räätälillä, Lambert ja Matti Skoffskilla sekä Juhani Litmasella lupa harjoittaa käsityöläisen ammattia kylässä.

Kestikievarit ja postilaitos

1730-luvulla määrättiin perustettavaksi kestikievareita tasaisin välimatkojen päähän maanteiden varsille, koska tiet olivat kuoppaisia ja huonokuntoisia ja matkanteko siten hevoskyydillä vaivalloista. Tohmajärvelläkin toimi muutamia kievareita.

Entinen kestikievarirakennus 2004

Kun Peijonniemen kesäkestikievari lakkautettiin vuonna 1833, perustettiin tilalle pälkjärveläisten vaatimuksesta majatalo Muskoon. Kahden ja puolen peninkulman matka Pälkjärven Kurikasta Kemieen oli vastoin asetuksia, sillä talvitie kulki Peijonniemen ohi.

Näin maantien varressa sijainnut Mikko Skoffskin tila Kaurilan Muskonmäessä sai majatalo-oikeudet. Tämä kievari hyödytti matkailijoita läpi vuoden. Kievarilla oli kolme reservitaloa Kaurilassa ja sen hollipiiriin kuuluivat Kakunvaara, Kaustajärvi, Värtsilä, Uusikylä ja Petravaara.

Postilaitoksen aloittaessa toimintaansa, oli Tohmajärvellä viisi postitaloa samoissa kylissä kuin kestikievaritkin. 1820- ja 1830-luvulla Juhani Skoffski kuljetti postia Kemieen ja Pälkjärven Kurikkaan.

Vuonna 1841 avattiin suora postiyhteys Sortavalasta Tohmajärvelle ja se kulki samojen postitalojen kautta Ruskealan Pirttipohjan ja Pälkjärven Iljalan kautta Kaurilaan ja Kemieen kerran viikossa. Sieltä se lähetettiin edelleen Kuopioon ja Sortavalasta Käkisalmen kautta Viipuriin.

Liike-elämän ja kaupan vilkastuessa 1800-luvun puolivälin jälkeen saatiin posti kulkemaan kaksi kertaa viikossa.

Rautatien vaikutus kylän kehitykseen

Karjalan radan valmistuminen Viipurista Sortavalaan ja Joensuuhun vuonna 1894 vauhditti Kaurilan kylän kehittymistä vilkkaaksi liikennekeskukseksi. Komea asemarakennus oli myös valmistunut samana vuonna radan viereen. Asema oli alun perin nimeltään Haiseva, lähellä sijaitsevan lammen mukaan, mutta asukkaiden paheksuttua nimeä, se muutettiin muutaman vuoden kuluttua Kaurilaksi.

Tavarankuljetus siirtyi hevosrahdeista kiskoille. Tavaraa saatiin nopeammin ja halvemmalla. Puutavaran kuljetus helpottui ja kantohinnat kohosivat. Myös henkilöliikenne, joka oli ollut kievarien ja hollikyytien varassa, siirtyi rautateille.

Näkymä Kaurilan entiseltä seisakkeelta ratavahdintalolle päin

Henkilöjunan pysähtyminen oli alussa juhlallinen tapahtuma, joka keräsi runsain mitoin ihmisiä, jopa Petravaaraa myöten, seuraamaan tapahtumaa. Junan seisomisen aikaan voi ihastella hienoa herrasväkeä, joka jaloitteli aseman pihapiirissä.

Aseman läheisyyteen perustettiin vuonna 1911 kermameijeri. Maito separoitiin ja kerma kuljetettiin hevosella meijeriin voin valmistusta varten. Kermaa tuotiin myös lähikylistä. Voi oli helppo lähettää markkinoitavaksi rautatietä pitkin. Meijeri toimi 1930-luvulle asti, jolloin se yhdistettiin Kemieen perustettuun uuteen Tohmajärven osuusmeijeriin.

Rautatien tulon myötä ihmisiä muutti kylälle yhä enemmän ja niinpä tarvittiin lisää palveluja. 1898 aloitti kansakoulu toimintansa ja vuonna 1905 saatiin Kaurilaan pitäjän ensimmäinen osuuskassa. Lisäksi ilmestyi pari kauppaa, posti ja puhelinkeskus.

Syyskuussa 1916 Simosen talo sai kievarioikeudet. Säännöissä velvoitettiin taloa varaamaan kaksi huonetta matkustavaisia varten sekä yhden kyytihevosen. Vieraskirjan mukaan matkustavaisia riitti päivittäin ja kyytihevosen sai palvelukseen kilometrikorvausta vastaan.

Muistoja torpparilaitoksen ajoilta

1800-luvun keskivaiheilla Kaurilan väestö oli enimmäkseen talollisia. Torpparilaitoksen aikaan myös Ellilän ja Muskon hoveilla oli torppia. Torpparit olivat tilattoman väestön ylintä ryhmää. He olivat samanaikaisesti osatilanvuokraajia sekä sen tilan työmiehiä, jonka maalla torppa sijaitsi.

Pakariset

Ellilän tilan entisen torpparin poika, Tauno Pakarinen (s. 1908), on kertonut lapsuudestaan mm. seuraavaa:

Torpassa oli yksi huone. Viljelyksiä ei ollut ympärillä, vaan heinät kahdelle lehmälle ja hevoselle tehtiin kolmen kilometrin päästä Pusujoen varresta. Puut sai ottaa isännän neuvomalta paikalta. Mutta ruoka riitti, kun kerättiin marjoja ja sieniä talven varalle. Pajusta kiskottiin parkkia myytäväksi nahkuriliikkeisiin.

Vuokrasopimus eli "kontrahti" oli kirjallinen. Vuokra oli 25 hevospäivää ja 25 jalkapäivää vuodessa. Työpäivä oli pitkä, Varosen aikaan aamuneljästä iltakahdeksaan. Omat eväät sai toki ruokatunnilla syödä. Simpeleen firman omistaessa hovin, työpäivä lyheni, samoin kuin tuomari Melartinin aikana. Nyt se oli seitsemästä viiteen.

Tuomari oli hyvä herra, joka söikin piikojen ja renkien kanssa samassa pöydässä. Hovissa järjestettiin joulujuhlia illallisineen, joilla tarjottiin mm. lipeäkalaa. Näihin juhliin kutsuttiin myös torpparit perheineen. Piiat ja rengit esittivät ohjelmaa. Siellä Taunokin näki ensi kertaa joulupukin.

Suomen itsenäisyys otettiin vastaan kunnioituksella.

Vuoden 1917 valuuttaa

11-vuotiaana Tauno pääsi nuoremman siskonsa kanssa aloittamaan kansakoulun Kaurilassa. Vanhemmat sisarukset olivat hankkineet luku- ja kirjoitustaidon kiertokoulussa. Koulumatka taittui jalan tai talvella omatekoisilla suksilla yhdessä Muskon hovin torpparin lasten kanssa. Hyvin tarttuivat ulkoläksyt maantiedosta ja uskonnosta ym. innokkaan koululaisen päähän. Kouluvuosien jälkeen odottivat kotitilan työt vanhempien sisarusten lähdettyä vieraiden palvelukseen.

Uuden torpparilain tultua voimaan Taunonkin isä lunasti vapaalla kaupalla 42 hehtaarin suuruisen torppansa omakseen. Siitä alkoi pellon raivaaminen kaskiviljelyyn kuokan ja kirveen avulla parin aarin päivävauhdilla. Isän mottona oli: "vähän päivässä, paljon viikossa".

Isän ja kolmen pojan voimin saatiin tila elinkelpoiseen kuntoon. Äiti ja siskot kehräsivät ja kutoivat omassa maassa kasvatetusta pellavasta kankaita vaatteisiin, kutoipa äiti sarkaakin. Lampaista saatiin villaa langaksi ja lihaa. Kun maito ja sianlihakin saatiin omasta takaa, oli omavaraisella perheellä syytä kiitollisuuteen.

Perhe oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan. Kun talvella oli Muskon metsissä isot hakkuut, majoitettiin savottalaisia yöksi pieneen pirttiin. Illalla patjat pantiin lattialle vierekkäin ja aamulla oli jokaisen, myös lasten, noustava aikaisin samaan aikaan ylös, ettei jäänyt kenenkään jalkoihin.

Kesäaikaan järjestettiin hartaushetkiä ja seuroja pirtin pihamaalla.

Piiroiset

Muskon hovin torpparina oli mm. Juho Piiroinen, joka oli muuttanut Muskoon vuonna 1891 Värtsilästä. Hän lunasti perheelleen 20 hehtaarin palstan. Omistuspaperit saapuivat tosin vasta Juho Piiroisen kuoltua, mutta tila jäi hänen jälkeläisilleen.

Juho Piiroisen pojantytär, Saimi Jolkkonen, viettää eläkepäiviään samalla paikalla Muskon mäellä. Hän onkin ainoa muskolainen, joka on viihtynyt lapsuusmaisemissaan koko ikänsä. Saimi tunnetaan kylällä kronikoistaan ja sketseistään, jotka ovat hauskuuttaneet yleisöä varsinkin marttojen järjestämissä tilaisuuksissa.

Saimi muistaa hyvin Muskon mäen loiventamisen. Mäki oli alkujaan niin jyrkkä, että talvella kaikki autot eivät päässeet mäkeä ylös. Kuorma-autojakin piti käydä vetämässä usean hevosen voimin ylös mäen päälle.

Loivennustyö tehtiin vuosina 1932 - 33. Työmiehiksi otettiin työttömiä, joilla ei ollut lehmiä, tai korkeintaan yksi tai kaksi lehmää. Alun perin suunnitelmaan kuului Piiroisen talon siirtäminen pois tien alta, mutta Saimin Juho-isä sai sitkeydellään talon pysymään paikallaan, ja niin suunnittelijoiden oli tyytyminen mäen loiventamiseen.

© Marketta Karhu (2004 - 2006)

© Kaurilan Erä & Kaurila-Muskon Kyläyhdistys