KAURILA-MUSKON KYLÄSIVUT

Muistelma maaliskuun 1940 päiviltä:

Mitä tapahtui kun raja oli epäselvä

(julkaistu sanomalehti Karjalaisessa vuonna 1984)

Tohmajärveläisen kirjailijan Maiju Lassilan teos kertoo hyvin tunnetun, hupaisan seikkailun tulitikkujen lainaamisesta. Talvisodan jälkeen, vasta hahmottumassa olevalla rajalla, pyrittiin myös lainaamaan tulitikkuja eräästä talosta muita tavaroita evakuoitaessa. Seikkailu siitäkin kehittyi, mutta kokonaan toisen luontoinen. Kahdeksantoista henkeä ja seitsemän hevosta joutui viikoksi venäläisten vangeiksi ja kokivat milloinkaan unohtumattoman yllätyksen.

Eläkeläinen Anna Usva kertoo Kaurilassa, kuinka hänen perheensä viljeli maata Noittaan kylässä, pari kilometriä nykyisestä rajasta. Talvisodan päätyttyä heille tuotiin sana vasta 30.3.1940, että talojen tuli välittömästi ajaa tavaransa pois, talot ja navetat tyhjiksi vuorokauden kuluessa, koska ne alueet jäävät uuden rajan taakse. Niin ikään muodostetaan suojavyöhyke rajan läheisyyteen. Tavaroita ajettaessa pidettiin varmuuden vuoksi valkoinen lippu hevosten reessä. Ja niin onnistuttiin evakuoimaan suurin osa viljoistakin Kaurilan kylän taloihin. Kanatkin nostettiin heinähäkin päälle. Seuraavana aamuna saatiin tieto, jonka mukaan loputkin tavarat saa hakea. Armeijan hevosia annettiin avuksi, jopa vartiomieskin, joskin hän sai ohjeen, ettei saa ampua, vaikka ase on mukana. Ja niin Anna Usva lähestyi veljensä Väinön kanssa Noittaassa Immosen taloa vähän ennen muun evakuointijoukon tuloa.

Veli Väinö antoi kohtalokkaan toivomuksen siskolleen Annalle. Hän pyysi hakemaan Immosen talosta tulitikkuja, jotta saisi sytyttää tupakan. Anna astui tupaan, mutta huomasi. että se oli piippalakkisia sotilaita täynnä. Samassa laskeutui talon yläkerrasta suomenkieltä taitava sotilas kysyen, mitä Annalla oli asiaa, miksi tulit? Anna perääntyi varoittaakseen veljeään ja muuta joukkoa, tarkoituksella palata takoisin Kaurilaan. samassa kuitenkin venäläinen sotilas ojensi konetuliaseen karjaisten: ei askeltakaan. Samassa Anna muisti, että naapurikylässä venäläiset olivat ampuneet erään nuorukaisen, joka ei ymmärtänyt totella oltuaan omalla maallaan, niin ikään uuden rajan läheisyydessä halonteossa.

Siihen ehti jo velikin ja muukin joukko tietämättömyydessään. Samassa pilli vihelsi voimakkaasti ja lähimetsästä juoksi arviolta viisikymmentä sotilasta ympäröiden tulokkaat. Kenttäpuhelimet alkoivat soida raportintekijöillä. Saamiensa ohjeiden mukaan venäläiset lähtivät kuljettamaan vankeja Pälkjärvelle, Rillinkisuon poikki marssien edellä, suomalaiset hevosineen perästä. saavuttiin Pälkjärven aseman lähellä olevaan Karhun taloon. Tieto suomalaisista oli sinne tullut, koskapa koettiin ikään kuin tulojuhla, haitarit soivat, venäläiset lauloivat. Sotilasjoukko oli Anna Usvan mukaan hyvin kirjava, kirgiiseistä, pienistä vinosilmistä kookkaampiin puolalaisiin. Muutama Itä-Karjalasta reserviin kutsuttu puhui suomea kohtalaisen hyvin. Suomalaiset pyrkivät keskustelemaan heidän kanssaan kysellen kaikenlaista. Siihen tuli kielto ja ilmoitus, että suomalaisia kuulustellaan, eikä päinvastoin. Ja niin kukin tutkittiin erikseen. Eräälle jo vanhemmalle naiselle huomautettiin, että noin iäkäs ja vielä pyrit Neuvostoliittoon.

Anna Usva muistelee, etteivät venäläiset olleet kenellekään epäkohteliaista Kukin sai kookkaan mustan, pitkän leivän ja lihapurkin. Takaisin Suomeen ja kotiin pyrittiin, vastausta saamatta, Sen sijaan houkuteltiin jäämään Neuvostoliittoon, jossa tarjottaisiin hyvät olot. Ensimmäisenä päivänä tarjottiin vodkaakin, jopa kuka minkin verran olisi juonut. Yötä nukuttiin talon kamaripuolella naisjoukolla, miehet tuvassa. Laudasta tehdyille lavitsoille oli levitetty olkia, täysissä vaatteissa nukuttiin. Mitään vuodevarusteita ei ollut, omia vaatteita koottiin peitteiksi. Vartiointia venäläiset sotilaat hoitivat tarkasti päivällä ja yöllä. Ulkokäymälässä pistäytyessä kulki kiväärimies mukana. Laskettiinkin leikkiä siitä, että lähdetäänkö kävelyttämään sotilaita. Sotilaat esittivät vaihteeksi ripaskatanssia suomalaisten ja omiensa viihdykkeeksi. Joku herra huomautti, kuinka suomalaiset ovat jo vuodesta 1932 rakentaneet linnoituksia Kannaksellekin, mutta nyt ne on murskattu.

Aamulla tuotiin hapankaalisoppaa sankoissa ja sitä varten lusikat, päivällä valkoista läskiä leivän kanssa syötäväksi. Suomalaiset sulattivat sitä uunissa kastaen puutikuilla leipää juoksevassa rasvassa. Erikoiselta tuntui keskiyöllä tuotu tee ja keitetty valkea turskan liha. Välillä venäläiset kyselivät, mitä Suomassa syödään, onko voita, lihaa, suomalaisten moitittua heidän ruokiaan.

Pälkjärvellä kului kokonainen viikko vankeudessa, välillä kuulusteltiin. Eräällä miehellä oli diakonaalipussihousut. Hän joutui tiukalle ja venäläiset väittivät hänen olevan upseeri, kenties vakoilija. Erikoisen huolen antoi ajatus siitä, miten vangitut voisivat saada viestin omaisilleen tapahtumasta ja siitä, että hengissä ollaan. Viikon kuluttua saapui everstin arvoinen upseeri ilmoittaen vapauttamisesta. Evääksi annettiin jokaiselle pitkä leipä. Monimutkaisten kuittausten jälkeen suomalaiset palautettiin tälle puolelle nykyisen Niiralan ylityspaikan kohdalta riemun ollessa ylimmillään. Kaikki olivat kohtalaisessa kunnossa, joskin likaisia. Hevoset sen sijaan saivat rajan takan vain arvotonta luhtaheinää ja voivat heikommin.

Suomalaiset kuljetettiin Tohmajärven Peijonniemeen lääkärintarkastukseen ja täisaunaan. Niin ikään suoritettiin kuulustelu rajantakaisista tapahtumista. Peijonniemessä oltiin ensimmäinen yö ja syötiin supisuomalaista ruokaa, saatiin kahvia, maitoa, voita ja lihaa.

Jälkeenpäin puhuttiin jo leikkimielellä, ettei olisi pitänyt olla varomaton ja lähteä tulitikkuja hakemaan. Sen sijaan olisi ollut paikallaan lähestyä varoen epäselvää rajamaisemaa ja olla ikään kuin kuulolla. Silloin ehkä evakuointitarkoituksessa olleet asukkaat olisivat voineet palata takaisin liikettä todettuaan. Piippalakki tiedettiin varmaksi naapurimaan sotilaan tuntomerkiksi.

Lopullinen raja muodostui myöhemmin pari kilometriä ulommaksi Noittaan kohdalla. Asukkaat pääsivät jatkamaan elämäänsä kylän taloihin, eivätkä ne ole edes rajavyöhykkeellä. Talo, joista evakkoseikkailu alkoi, on nykyisin autiona.

© Reino Parkkulainen

© Kaurilan Erä & Kaurila-Muskon Kyläyhdistys